Perheasuntoja ja yhteistyötä

(Julkaistu Helsingin Uutisissa joulukuussa 2005)

Helsingin asumisen suurin pullonkaula on perheasuntojen puute. Asuntokanta on yksiö- ja kaksiovaltaista ja kooltaan pientä. Erityisesti lapsiperheet muuttavat Helsingistä ympäristökuntiin, koska sieltä on saatavilla enemmän neliöitä ja kohtuullisemmalla hinnalla.

Ilmiö on tuttu myös muissa Euroopan maissa. Keskusta-alueet yksipuolistuvat nuorten ja ikäihmisten vyöhykkeiksi, perheet ja hyvin toimeentulevat hakeutuvat esikaupunkeihin. Meidän esikaupunkimme jatkuvat pitkälle Uudellemaalle ratojen ja moottoriteiden varsille.

Helsingin elinvoimaisuuden ja viihtyvyyden kannalta olisi tärkeää, että eri kaupunginosien asukasrakenne olisi mahdollisimman monipuolinen. Kaupungin valmisteilla olevan asunto-ohjelman keskeinen kysymys on perheasuntojen tarjonta. Kaupungin pitäisi sekä kaavoituksessa että tontinluovutuksessa johdonmukaisesti kasvattaa asuntojen keskipinta-aloja.

Kokemus osoittaa, että markkinat ja rakennuttajien vapaa harkinta eivät ongelmaa korjaa. Täydennysrakentamiskohteissa pienasuntovaltaisilla alueilla voidaan harkita myös minimikerrosalan asettamista. Asunnonvaihto omassa kaupunginosassa on valitettavan harvoille mahdollista, kun perhe kasvaa tai muusta syystä tarvitaan lisätilaa.

Isompia asuntoja saadaan lisää myös nykyisiä asuntoja yhdistämällä. Kaupunki voisi myöntää avustuksia yksiön tai kaksion liittämiseksi viereiseen asuntoon. Ilman avustusta lisätilan neliöt remontteineen tulevat usein kohtuuttoman kalliiksi. Kuitenkin on koko kaupungin etu, että vanhakin asuntokanta muuntuu nykyajan odotuksia vastaavaksi.

Pääkaupunkiseudun yhteistyön erinomaisuutta on turha hehkuttaa, kun asuntopolitiikassa ei ole löydetty yhteistä säveltä. On hyvin kyseenalaista, riittääkö vapaaehtoinen yhteistyö ja yhteiset julkilausumat. Nimenomaan asuntopolitiikassa joudutaan tekemään sitovia yhteisiä päätöksiä ja ikäviäkin kompromisseja.

Perustana pitää olla yhteinen kaavoitus, jonka avulla varmistetaan tasapainoinen ja toimiva kaupunkirakenne. Mutta yhteisvastuullista asuntopolitiikkaa ei ole, jos ei ole myös yhteistä tontinluovutusta, jolla ratkaistaan myydäänkö vai vuokrataanko tontit ja rakennetaanko omistus- vai vuokra-asuntoja.

On selvää, että jatkossakin tarvitaan kaupungin vuokra-asuntoja ja muuta sosiaalista asunto-tuotantoa. Niiden rahoittamiseksi Helsinki on jo valmistellut oman mallinsa, ns. Haravan. Se toimii erinomaisesti myös pääkaupunkiseudun yhteisenä järjestelmänä, jonka avulla voidaan itse päättää tarvittavasta hintasäätelystä ja asukasvalintakriteereistä.

Verokilpailun takia vahvimmat ja rikkaimmat ovat kaikkien tavoittelemia, mutta heikommistakin pitäisi vastata yhteisesti. Asunnottomuuden korjaaminen ei voi jäädä vain Helsingin harteille, vaan tarvitaan yhteisiä sitovia tavoitteita ja päätöksiä. Asuntolapaikkoja tarvitaan nopeasti lisää.

Kaiken kaikkiaan asuntopolitiikka toimisi paremmin, jos päätökset tehtäisiin yhdessä eikä neljässä kaupungissa. Asuminen on vahvin argumentti pääkaupunkiseudun yhdistämisen puolesta.

Vihreät