Kunnallisverotus remonttiin

(Julkaistu Helsingin Uutisissa maaliskuussa 2005)

Valtiovarainministeri Kalliomäki (sd) ehdotti viikko sitten kunnallisveron muuttamista progressiiviseksi. Ehdotus ammuttiin alas useammalta taholta ja monesta hyvästä syystä. Ministeri ei tainnut huomata, että ansiotulovähennys tekee kunnallisveron jo lievästi progressiiviseksi. Kunnanvaltuustojen päättämä kunnallisveroprosentti on tilastollisesti 18 %, mutta keskimääräinen veronmaksaja maksaa vain 14 %.

Kunnallisveron jyrkemmällä progressiolla olisi kaksi erittäin vakavaa seurausta. Kuntien väliset taloudelliset erot kasvaisivat. Suurituloisten kunnalla olisi varaa alentaa verotusta, ja pienituloisempien kunta joutuisi sitä kiristämään. Ja tästä seuraisi se toinen, eli nykyistä hurjempi kilpailu ns. hyvistä veronmaksajista. Kuntia kannustettaisiin suosimaan eriarvoisuutta, eikä vähentämään sitä.

Kalliomäki on oikeilla jäljillä siinä, että kunnallisverotus pitää uudistaa. Epäsuhta kuntien velvollisuuksien ja niiden hoitamiseksi tarvittavan rahoituksen välillä on kestämätön. Tavallisen veronmaksajan kannalta keskustelu on sikäli teoreettisesta, että kunnallisveroa ei makseta erikseen. Kyse on valtion ja kuntien kisasta, miten julkisen sektorin rahat ja tehtävät jaetaan.

Tuntuu siltä, että valtio on ottanut päätavoitteekseen veronalennukset, ei palvelujen turvaamista. Kun pienituloisimmat eivät maksa lainkaan valtionveroa, heidän verotuksensa keventäminen vähennysten rajoja muuttamalla on pois kuntien kukkarosta. Vihreiden näkökulmasta valinta on väärä. Maksamme mielellämme veromme, ja nautimme julkisten palvelujen tuottamasta elämänlaadusta.

Verotulojen lisäksi kunnat saavat valtionosuuksia, mutta järjestelmä on verotustakin monimutkaisempi. Kuntien keskinäinen tasaus takaa, että joka kunta saa vähintään 90 % keskimääräisistä verotuloista asukasta kohden. Hyvätuloisilta kunnilta siirretään rahaa köyhemmille. Oikeudenmukaista sinänsä, ainakin johonkin rajaan asti, mutta järjestelmän omituisin piirre on se, että valtio vetää välistä sievoisen summan, viime vuonna 155 miljoonaa euroa. Ehkä ministeri Kalliomäki korjaa kuntien rahapulaa palauttamalla ensin kunnille niiden omat rahat? Helsingin osuus taitaa olla noin 40 miljoonaa.

Julkisuus ja me muut poliitikot tartuimme Kalliomäen lausunnon heikkouksiin, mutta kannattaa huomata hänen puhuneen fiksujakin. ”Verotuskunta voisi olla alueellisesti perinteistä kuntaa suurempi.” Kuntaministeri Manninen (kesk) komppasi radiohaastattelussa: jos malli toimii seurakuntayhtymissä, voisi se toimia kuntienkin kesken. Verotus hoidettaisiin yhteisesti, palvelutuotanto edelleen peruskunnassa. Olennaista ideassa on se, että verotus ei ole ainoastaan keino hankkia rahaa, vaan se myös ohjaa kuntien käyttäytymistä.

Ehdotus on samankaltainen kuin pääkaupunkiseudun vihreiden idea 90-luvun yhteisöverovuosilta. Helsinki ja Espoo kilpavarustelivat sekä Ruoholahtea ja Keilaniemeä että Leppävaaraa ja Pihlajamäkeä, koska muutaman sadan metrin ero Nokian työpaikkojen sijainnissa ratkaisi verotulojen osumisen joko omaan tai naapurin laariin. Tuloksena ei syntynyt parasta eikä kauneinta mahdollista kaupunkia. Ratkaisuksi ehdotimme yhteisöverojen seudullista tasausta. Samaa ideaa voisi soveltaa tuloveroihinkin.

Seudullinen verotus antaisi ehkä ratkaisevan sysäyksen pääkaupunkiseudun yhteistyölle. Se poistaisi pahimman yhteistyön esteen eli kilpailun ja kateuden naapurin veronmaksajista. Tie olisi auki yhteiselle asunto- ja elinkeinopolitiikalle.

Vihreät