(julkaistu Helsingin Uutisissa maaliskuussa 2005)
Valtiovarainministeri
Kalliomäki (sd) ehdotti viikko sitten kunnallisveron muuttamista
progressiiviseksi. Ehdotus ammuttiin alas useammalta taholta ja monesta hyvästä
syystä. Ministeri ei tainnut huomata, että ansiotulovähennys tekee
kunnallisveron jo lievästi progressiiviseksi. Kunnanvaltuustojen päättämä
kunnallisveroprosentti on tilastollisesti 18 %, mutta keskimääräinen
veronmaksaja maksaa vain 14 %.
Kunnallisveron
jyrkemmällä progressiolla olisi kaksi erittäin vakavaa seurausta. Kuntien
väliset taloudelliset erot kasvaisivat. Suurituloisten kunnalla olisi varaa
alentaa verotusta, ja pienituloisempien kunta joutuisi sitä kiristämään. Ja
tästä seuraisi se toinen, eli nykyistä hurjempi kilpailu ns. hyvistä
veronmaksajista. Kuntia kannustettaisiin suosimaan eriarvoisuutta, eikä
vähentämään sitä.
Kalliomäki
on oikeilla jäljillä siinä, että kunnallisverotus pitää uudistaa. Epäsuhta
kuntien velvollisuuksien ja niiden hoitamiseksi tarvittavan rahoituksen välillä
on kestämätön. Tavallisen veronmaksajan kannalta keskustelu on sikäli
teoreettisesta, että kunnallisveroa ei makseta erikseen. Kyse on valtion ja
kuntien kisasta, miten julkisen sektorin rahat ja tehtävät jaetaan.
Tuntuu
siltä, että valtio on ottanut päätavoitteekseen veronalennukset, ei palvelujen
turvaamista. Kun pienituloisimmat eivät maksa lainkaan valtionveroa, heidän
verotuksensa keventäminen vähennysten rajoja muuttamalla on pois kuntien
kukkarosta. Vihreiden näkökulmasta valinta on väärä. Maksamme mielellämme
veromme, ja nautimme julkisten palvelujen tuottamasta elämänlaadusta.
Verotulojen
lisäksi kunnat saavat valtionosuuksia, mutta järjestelmä on verotustakin
monimutkaisempi. Kuntien keskinäinen tasaus takaa, että joka kunta saa
vähintään 90 % keskimääräisistä verotuloista asukasta kohden. Hyvätuloisilta
kunnilta siirretään rahaa köyhemmille. Oikeudenmukaista sinänsä, ainakin
johonkin rajaan asti, mutta järjestelmän omituisin piirre on se, että valtio
vetää välistä sievoisen summan, viime vuonna 155 miljoonaa euroa. Ehkä
ministeri Kalliomäki korjaa kuntien rahapulaa palauttamalla ensin kunnille
niiden omat rahat? Helsingin osuus taitaa olla noin 40 miljoonaa.
Julkisuus
ja me muut poliitikot tartuimme Kalliomäen lausunnon heikkouksiin, mutta
kannattaa huomata hänen puhuneen fiksujakin. ”Verotuskunta voisi olla
alueellisesti perinteistä kuntaa suurempi.” Kuntaministeri Manninen (kesk)
komppasi radiohaastattelussa: jos malli toimii seurakuntayhtymissä, voisi se
toimia kuntienkin kesken. Verotus hoidettaisiin yhteisesti, palvelutuotanto
edelleen peruskunnassa. Olennaista ideassa on se, että verotus ei ole
ainoastaan keino hankkia rahaa, vaan se myös ohjaa kuntien käyttäytymistä.
Ehdotus
on samankaltainen kuin pääkaupunkiseudun vihreiden idea 90-luvun
yhteisöverovuosilta. Helsinki ja Espoo kilpavarustelivat sekä Ruoholahtea ja
Keilaniemeä että Leppävaaraa ja Pihlajamäkeä, koska muutaman sadan metrin ero
Nokian työpaikkojen sijainnissa ratkaisi verotulojen osumisen joko omaan tai
naapurin laariin. Tuloksena ei syntynyt parasta eikä kauneinta mahdollista
kaupunkia. Ratkaisuksi ehdotimme yhteisöverojen seudullista tasausta. Samaa
ideaa voisi soveltaa tuloveroihinkin.
Seudullinen verotus antaisi ehkä ratkaisevan sysäyksen pääkaupunkiseudun yhteistyölle. Se poistaisi pahimman yhteistyön esteen eli kilpailun ja kateuden naapurin veronmaksajista. Tie olisi auki yhteiselle asunto- ja elinkeinopolitiikalle.